Shaissee

Hän istuu portailla, tyhjä ilme kasvoilla. Hän miettii elämän tarkoitusta, kysyy itseltään, onko tämä turhaa? Joutuuko yksin, pieni tyttö maailmalla vaeltamaan, miksei kukaan ymmärrä hänen tarinaa, miksei kukaan kuuntele hänen sanojaan, onko kaikki kohdallaan? Lapsen kasvot surua nielee, kuin enkeli vailla siipiä, hän yrittää nauraa. Poltetut sillat takana, arvet revittynä haavoina. Silmissään äidin ääriviivat sävähtäen leijailee, oletko valmiina, olen tulossa. /vanha teksti vuodelta 2017

Entä, jos katsoisit minua aivan hiljaa, keskittyen. Näkisitkö minut arkesi seasta? Näkisitkö sen, mitä en sano? Näkisitkö sävyjä siitä, mitä haluan olla? Tartu niihin, älä usko siihen, millainen luulet minun olevan. Tarvitsen siipeni. Unelmat värjäävät minut sisältä. Katso minua lempeästi ja auta tulemaan niiden kaltaisiksi. Usko puolestani silloin, kun maailmani on samea ja raskas. Tahdon että olemassaoloni tekee sinut onnelliseksi. Sinun ilosi keventää minua.

Hei rakas lapseni. Sä olisit varmasti ihan super huippu tyyppi. Mutta jos olisit yhtään muhun tullut, olisit todennäköisesti todella tempperamenttinen, suorasanainen ja vahva taistelija, joka ei koskaan luovuta. Todennäköisesti omaisit yhtä huonot hermot kuin minä. Sulla saattais olla vaaleat hiukset ja siniset isot silmät. Tai terävät hampaat, joilla purisit mua sormesta. Mä antaisin sun tehdä majan keskelle olohuonetta, tai juosta ympäri keittiötä. Saisit tuoda lemmikiksesi vaikka tuhatjalkaisia ja me yhdessä haudattais ne takapihalle kun niiden aika jättää. Me voitais leikkia sotaleikkejä, tai nukeilla. Ihan mitä sä vaan haluaisit. Kesällä tiputettais parvekkeelta ohikulkijoiden päälle vesi-ilmapalloja tai ammuttais niitä vesipyssyillä. Me leivottais voisilmäpullia, ja sotkettais ihan koko keittiö taikinalla. Joskus mä mietin, kun kantaisin sinut autosta sisälle nukkumaan ja kuiskaisit minun korvaani unisia pieniä sanoja. Silittäisin pehmeitä hiuksiasi ja kertoisin sulle ihan jo...

Tiimalasin viimeinen hiekan murunen on tippunut, on aika päättynyt. Laitan silmäni kiinni, hyvää matkaa. "Jokainen päivä ja jokainen yö, kuluttaa van tiimalasia".. -Jenna

Hengittäminen ei ole elossa olemista. - -  Olen ollut kuolleena jo pitkään. Mutta onko oikeutettua olla luotu itkemään, silti kielletty lähtemään? Salaisesti haluan sitä mikä on kiellettyä. Äiti, älä itke. Mä vain nukkuisin. -Jenna

Jos yhtenä iltana, laitan silmät kiinni odottaen sitä kun taas herään painajaisiin klo 02.35. Mutta tämä yö on poikkeus. Klo on 02.35 enkä edelleenkään ole herännyt itku kurkussa valmiina huutamaan. Pian kello on 03.07 ja edelleen silmäni ovat kiinni. Koittaa aamu, herätyskello soi, ja siihen herää vain seinän toisella puolella oleva nuori. Ohjaaja koputtaa oveeni pyytäen sammuttamaan herätyskellon, en kuitenkaan vastaa. Hän avaa oven ja huutaa nimeäni uudestaan, en reagoi mitenkään. Hän tönii minua, mutta silmäni eivät avaudu, tai pahan hajuinen hengitykseni ei kantaudu hänen nenäänsä. Olen vaipunut ikuiseen uneen. Sinä päivänä, olen vain minä. Tai tarkemmin sanottuna, minun ruumiini valkoisissa lakanoissa. Ympärilläni ei ole merkkiäkään tapahtuneesta. Ei verta, ei mitään. Sinä päivänä, kaikki loppui. Sinä päivänä, olen vain minä. -Jenna

Päätöksiä toisten perään. Sinkoilen paikasta toiseen vain koska se kuuluu kuulemma hoitosuunnitelmaani. Jos elämä on käsikirjoitettu, miksi minun päätösvaltani on unohdettu, tai sitä ei vain kuunnella. Epätietoisuus on vallitseva asia nyt, ja nyt, ja nyt. Miksi aina epäilen ja pelkään? Miksi tulevaisuus ja muutokset on vain sumua tunnelin päässä. Olen kuin sätkynukke jota todella moni ihminen vain vetää eri suuntiin. Kun yritän laittaa vastaan, ajatukseni rikotaan, ja päätökset tehdään puolestani. Jos päätökset olisivat minun parhaakseni, miksi olen nyt tässä tilanteessa? Sama asia kun kävelisin junaraiteilla, ja tippuisin kokoajan kiskojen päältä. Kun yrittäisin nousta ylös, ja saattaisin jopa päästä takaisin kiskojen päälle, joku työntää minut alas. Uudestaan, uudestaan ja uudestaan.  -Jenna